Myyn Hoitovihko

[Wilma]

Myyn Hoitovihko


-Omistaja: Wilma
-Hoitaja: Roope

[Roope]

Kohtaaminen pikkupirun kanssa

8.7.2016

- Minne sä oot menossa? mutsi huusi kun mä tungin kypärää päähän. Mua ei huvittanut vastata. Mä nappasin mopon avaimet kaapista ja avasin oven. Me asuttiin pienessä omakotitalossa jossain hevonkuusessa.
- Roope, minne sä olet menossa? mutsi huusi mulle ikkunasta. Se oli ovelampi, kuin mä luulin. Mä huokaisin syvään ja vilkaisin mutsia.
- Mä tuun kuudelta, mä mutisin ja lähdin taas kävelemään kohti meidän autotallia. Mä avasin oven ja tuijotin tallin seiniä. Seinällä ei ollut mitään. Autotallissa oli vaan hylly, josta löytyi jotain spraymaaleja ja muutama jakoavain. Köyhää. Akin, mun veljen talli oli ollut täynnä kaikkia mahdollisia tarvikkeita ja se valehtelematta käytti niitä kaikkia. Ainakin joskus. Mä kuulin hiekan rahinaa ja arvasin että se oli mutsi.
- Mitä sä sanoit? Mä en kuullu, mutsi kysyi ja yritti tavoittaa katsekontaktia. Tuijotin sitä säälittävää hyllyä ja kirosin ajatuksissani.
- Mä sanoin, että mä tulen kuudelta, vastasin ja mulkoilin mun mutsia. Se oli niin idiootti, että luuli kaiken olevan okei.
- Okei. Aki tulee muuten käymään huomenna, mutsi hymyili ja kietoi villatakkina tiukemmin ympärilleen. Vaikka nyt oli kesä, niin tuuli tosi kovaa ja kylmästi. Nyökäytin nopeasti ja astelin mun hussen luo. Mulla oli hussefiilis. Mä näin, että mutsi pidätteli itkua, mutta se hymyili kuitenkin ja vilkutti mulle. Mä heilautin sille kättä ja kaasutin pois pihasta.


Kotopolulle oli aika pitkä matka. Mun sydän hakkasi kovaa, kun mä parkkeerasin hussen tallin pihaan. Mä en nähnyt missään ihmisiä, mutta mä otin silti varmuuden vuoksi yhden napin mukaan. Mä en halunnut seota, jos mä näkisin ihmisiä. Tallin piha oli yllättävän rauhallinen ja ainut ääni, jonka mä kuulin, oli tuulen ujellus. Mä otin kypärän mukaan ja kävelin talliin. Siellä oli suloisen lämmintä. Tallissa ei ollut hevosiakaan missään. Mä kuljetin kypärän varustehuoneeseen ja jätin sen nätisti penkille. Talli oli tosi pieni verrattuna mun tädin talliin. Se oli ihan hyvä. Mitä vähemmän muistoja oli mun tädistä, sitä parempi. Tallin käytävällä oli pieni ilmoitustaulu, jota mä päätin tutkia. Ehkä siitä löytyisi jotain mielenkiintoista. Vaikka että missä kaikki muut olivat. Mä en kuitenkaan löytänyt mitään erikoista. Kohautin vain olkiani ja lähdin pihalle. Mä halusin tavata Myyn. Olinhan mä sitä käynyt kerran aikaisemmin tervehtimässä, mutta se oli ollut muutenkin vain sellainen pikavisiitti. Mä jatkoin matkaa laidunalueelle ja silloin mun sydän hyppäsi kurkkuun. Laitumen vierellä oli kaksi tyttöä kuvaamassa hevosia. Mä mietin, että pitäisikö mun kääntyä ja juosta kotiin vai jatkaa kylmän viileästi matkaa. Mä valitsin jälkimmäisen, vaikka mun sydän hakkasikin kovaa. Nakkasin napin kurkkuun ja pian mun olo alkoi helpottaa. Mä kävelin laitumen lähelle ja esitin etten huomannut tyttöjä. Mä etsin katseellani Myytä ja pian mä löysinkin sen. Se poseerasi tunteella tyttöjen kuviin ja ne kikatti kuville. Mä pudistin päätäni ja lähdin pois.


Vähän ajan päästä mä olin kiertänyt Kotopolun kaikki alueet. Tosi asiassa mä olin vältellyt ihmisiä. Mä kun en ollut juttutuulella. Mä päätin kuitenkin palata laidunalueelle ja hakea Myyn talliin. Mä halusin tutustua siihenkin paremmin. Mä en nimittäin ollut nähnyt kuin kiukkuisen ponin, joka oli ylpeä hampaistaan ja kavioistaan. Ei kai se niitä muuten olisi niin kovasti esitellyt. Mä siis hain Myyn riimun ja narun ja käänsin nokan kohti laidunta. Tytöt oli siirtynyt paremmalle paikalle ja mä huojennuin. Ne oli vähän kauempana. Mä avasin portin ja kävelin itsevarmasti Myyn luokse. Se tuijotti mua kiukkuisesti ja samalla ilkikurisesti. Juuri sellaisella shetlanninponi-ilmeellä ja mä en ollut varma enää Myyn rodusta. Se antoi mun pujottaa riimun sen päähän ja napsauttaa narunkin kiinni, mutta sitten se lähti päätti nykäistä itsensä irti. Mä olin kuitenkin nopea. Mun ote irtosi ihan hetkeksi, joten mä kerkesin ottaa narusta uudelleen kiinni. Myy päätti kuitenkin kettuilla mulle lisää ja se nykäisi kovempaa ja mä kaaduin suoraan johonkin kuraiseen kohtaan. Naamalleni. Myy näytti virnistävän mulle ja se poseerasi mun vierellä tytöille. Mä toivoin, että ne ei ollut kuvannut äskeistä kohtausta. Mä nousin hitaasti ja pyyhin mun naamasta ja vaatteista suurimmat kurat pois, tartuin Myyn riimunnarusta ja lähdin kävelemään määrätietoisesti kohti porttia. Mä olin varautunut kaikkeen.


Kun me vihdoin päästiin Myyn kanssa talliin, mä olin ihan loppu. Myy oli viipottanut kaikkien ruohotupsujen perässä ja kieltäytynyt liikkumasta ja nykinyt niin, että mun kädet oli jo ihan voimattomat. Mä laitoin tamman karsinaan ja sidoin sen kiinni. Sitten mä lähdin etsimään Myyn harjoja. Mua otti päästä. Eka päivä Kotopolulla ja mä olin epäonnistunut täysin. Mä siis kirosin mielessäni kaiken mahdollisen maan rakoon.


- Gefja lopeta jo ja tuu tänne! mä huusin ja kävelin hangessa, joka ylsi mua polviin asti. Gefja heilautti päätään, kuunteli hetken ja lähti ravaamaan mua kohti. Mä hymyilin leveästi. Hymy kuitenkin hyytyi, kun mä tajusin Gefjan juoksevan mun ohi. Tamma oli karkaamisen mestari ja mä jouduin aina juoksemaan sen perässä. Ei auttanut muu kun lähteä perään, vaikka mun kengät oli täynnä lunta ja mun jalkojen ihoa kirveli. Gefja piti saada kiinni.


- Ai. Sä olet ilmeisesti se Myyn uus hoitaja, toinen tytöistä hymyili ja sai mut hätkähtämään. Mä olin vajonnut omiin ajatuksiini. Myy oli herättänyt mussa muistoja ja mä jäin helposti muistelemaan kaikenlaista. Tytöllä oli punertavat hiukset ja paljon pisamia. Mä väistelin sen katsetta, mutta halusin tutkia sitä. Mun piti muistaa ketä mä pakoilisin ja miksi. Mä nyökkäsin vastaukseksi tytölle. Onneksi mä olin ottanut sen napin.
- Kiva, että me saadaan tänne uusia hoitajia. Mä olen muuten Wilma, Marian tytär, tyttö esittäytyi ja hymyili leveästi. Mä purin hampaitani yhteen ja mietin pakosuunnitelmaa. Mä en tykännyt tästä tilanteesta.
- Kuka sä olet? toinen tytöistä kysyi. Tämä toinen tyttö oli brunette ja se näytti tosi synkältä tyypiltä ainakin vaatteiden perusteella. Mä olin kuitenkin pelännyt tuota kysymystä. Mä en halunnut vastata.
- Roope, mä mutisin ja melkein pidätin hengitystä. Mä en tiedä miksi mä olin niin jännittynyt ja miksi mua pelotti niin paljon, mutta sillä ei ollut väliä. Toisaalta, mä en ollut pitkään aikaan ollut kontaktissa muiden ihmisten kuin terapeuttien kanssa.
- Sattuko sua muuten? Wilmaksi esittäytynyt tyttö kysyi vakavana. Mä näin, että toinen pidätteli naurua. Mä pudistin päätäni ja yritin näyttää huolettomalta. Wilma nyökkäsi ja hymyili.
- Tää tässä on muuten Milena ja Nellinkin pitäis tulla kohta. Toivottavasti sä viihdyt täällä tallilla, Wilma tarinoi ja lähti pian bruneten kanssa pois. Mä huokaisin helpotuksesta.


Myy halusi esitellä mulle sen hampaita melkein jokaisen kavion kohdalla. Mä yritin selittää sille, että mun pitäisi puhdistaa ne ja se olisi nopea toimitus. Lupasin myös sen jälkeen ihastella sen kaunista hammasrivistöä, mutta se ei suostunut. Sen teki mieli esitellä niitä heti, joten mä sain hampaiden kuvan takareiteeni. Mä yritin kuitenkin olla ystävällinen sille riiviölle ja loppua kohden meillä alkoikin mennä jo paremmin. Mä sain silti tuntea myös sen, että se ei tykännyt pään harjaamisesta. Se kuopi kiukkuisena lattiaa ja nakkeli päätään, jos yritin harjata sitä. Se onnistui kuopaisemaan mun jalkaa. Kyllä, samaa jalkaa, johon sen hampaidenkin kuva tarttui. Kun mä vihdoin olin valmis, mä linkutin takaisin varustehuoneeseen Myyn harjalaatikon kanssa. Mä olin ihan varma että se pikku piru nauroi mulle. Mä olin tullut tänne ylpeänä ja itsevarmana, mutta lähtisin lytättynä. Se oli Myyn suunnitelma. Mä en aikonut antaa sen toteutua. Mun jalkaa särki ihan jumalattoman paljon, mutta mä aioin kestää sen. Purin hampaat yhteen ja lähdin taluttamaan kiiltävää ponia takaisin laitumelle. Myy oli kyllästynyt mun sitkeyteen ja käveli suhteellisen nätisti. Mitä nyt yritti ottaa pikku spurtteja ja piehtaroida keskellä tietä. Kun me lopulta päästiin laitumelle, mä näin siellä jonkun vieraan tytön. Toinen brunette. Mahtoikohan se olla se Nelli? Mä en jäänyt miettimään, koska mun piti saada Myy laitumelle. Se oli päättänyt olla menemättä, joten mä sain maanitella sitä tulemaan. Sitten mä keksin, että mulla oli puolikas porkkana varalta taskussa ja houkuttelin ponin aitojen sisäpuolelle. Ja viimein Myy oli puunattu ja kavereidensa luona. Mä olin kypsä lähtemään kotiin. Myy oli kuitenkin säväyttänyt mua sen verran, että tämä tallikäynti ei jäänyt mun viimeiseksi.

Roope ja Myy 1HM

//Oikein mukava aloitustarina! Kirjoitat mukavaa ja elävää tekstiä, ja sulla on oikeinkirjoitus kunnossa. Roope on hahmona todella mielenkiintoinen ja tykkään siitä, että sillä on takanaan oma tarinansa, odotan innolla lisää tarinoita sinulta ja Myyltä! Myy ei kyllä tee hoitajansa elämää helpoksi, mutta kyllä teistä vielä oiva pari tulee!  

7hp!

[Roope]

Loppu hyvin, kaikki hyvin
24.8.2016

Myy luimi mulle ja tuijotti sillä ilmeellä, että kohta se saattaisi väläyttää mulle upean hymynsä. Mä tuijotin takaisin sillä ilmeellä, että mä olin valmis kohtaamaan sen hymyn. Me oltiin taisteltu Myyn kanssa jo melkein tunti. Ihan kaikesta. Ensin oli liian kova harja, sitten oli liian pehmeä harja ja sitten ärsytti kun piti puhdistaa kaviot. Mä olin ottanut osumaa, kun se oli halunnut näyttää mulle sen säihkysääriä. Jalkaan sattui ihan perhanasti. Musta tuntui, että Myy taisi hakea vähän liikaa huomiota sillä, että se halusi esitellä mulle sen parhaimpia puolia. Ehkä se kohta ymmärtäisi, että mä rakastan sitä kokonaisuutena, enkä pelkästään sen hymyä ja upeita sääriä. Mä irvistin Myylle ja se nosti korvansa. Aivan kuin se olisi säikähtänyt mua. Räps, räps, räps.
- Nää on ihan sairaan sulosia kuvia! joku hihkaisi ja mä melkein kuolin. Oliko ne mennyt kuvaamaan mua? Miksi? Miksi ne olisi halunnut kuvata mun karseaa naamaa?
- Voi ei, niin on! Kleo näyttää niin söpöltä tässä, joku muu kimitti. Mä huokaisin helpotuksesta. Ne kuvasi sitä arabikakaraa pihalla. Mä olin turvassa, mutta mun pitäisi pysytellä piilossa vähän aikaa.



Kun Myy oli vihdoin puunattu ja mä puolikuollut, mä sain hengähtää. Mä istuin satulahuoneessa ja tuijotin lattiaa. Mä olin aloittanut amiksessa ja se oli ihan okei. Ei se mitenkään maailman mukavinta ollut, mutta oliko koulut ikinä. Itse asiassa mä en ollut ollut kertaakaan koulussa tällä viikolla. Mä en vain kyennyt menemään sinne. Ahdisti liikaa. Aki oli ollut heinäkuussa pari kertaa kotona ja me oltiin vietetty aikaa yhdessä. Mun veli oli päättänyt tosissaan jättää kaikki aineet pois sen elämästä, mitä mä kyllä vähän epäilen. Jossain vaiheessa se taas sortuu. Aki kuitenkin selitti mulle innoissaan, kuinka hän aikoi myydä skytarinsa ja ostaa tilalle aidon Hondan. Mä halusin muistella kultaisia aikoja, joten mä olin tullut Akin skytarilla tallille. Mä en kyllä tajunnut, miten mun veli aikoi myydä sen romukasan. Se oli ajanut sen ihan pilalle. Mun oli siis hyvä ajaa sillä. Pilalla oleva mitätön kuski ajaa pilalla olevaa mitätöntä mopoa.


- Ai terve Roope, Wilma tervehti ja hymyili leveästi. Hätkähdin hieman ja kirosin mielessäni.
- Moikka munkin puolesta, toinen tytöistä tervehti. Mä tunnistin sen arabikakaran omistajaksi, mutta en mä nimeä muistanut. Mun rintaa alkoi puristaa ja mä tunsin kuinka paniikki alkoi kasvaa. Mahaan koski ja kädet hikosivat. Miksi mä lopetinkaan sen lääkityksen, vaikka se terapeutti nimenomaan kielsi? Ai niin, koska mä olen aina oikeassa ja musta sattui tuntumaan siltä, että mä pärjään ilman. No, väärin luulin ja väärältä tuntui. Mä olin täysin kangistunut, mutta pakotin itseni nyökäyttämään tervehdykseksi.
- Meinasitsä liikuttaa Myytä tänään? arabikakaran omistaja kysyi ja vilkaisi mua samalla kun räpelsi jotain muuta. Mä mutisin jotain epäselvää, mutta se näytti kelpaavan tytölle. Se antoi mulle kuitenkin idean...


Tyttöjen lähdettyä mä keräsin Myyn ajokamppeet ja aloin varustaa tammaa. Se mulkoili mua vähän kiukkuisesti, mutta päätti olla esittelemättä mulle sen parhaimpia puolia. Ehkä se alkoi vihdoin oppia. Yhtäkkiä mun olkapäässä kuitenkin tuntui pirun kovaa kipua. Mä olin kiinnittämässä mahavyötä ja se pirulainen nappasi hampailla mua olkapäästä. Juuri kun mä olin kehunut sitä. Se virnisteli mulle ja jos se olisi osannut, se olisi näyttänyt mulle keskisormea. Mulkaisin Myytä vihaisesti ja tamma heilautti päätään kuin kertoakseen, että mulla ei ollut huumorintajua. Musta tuntui, että mä olin ottanut hoitoponikseni ponin, jonka joku demoni oli riivannut. Mä sain demoniponin kuitenkin varustettua loppuun. Mä huomasin Wilman ja arabikakaran omistajan. Ne talutti kahta muuta hevosta tallia kohti ja höpöttivät kovaan ääneen. Mä irrotin mun hoidokin nopeasti käytävältä ja talutin sen pihalle.
- Oisit sä voinu sille pistää kärryt perää. Ei meillä nii kiire oo, Wilma huikkasi, mutta mä en kiinnittänyt siihen huomiota. Eihän mun ollut tarkoitus lähteä kärryillä maastoon. Mä jatkoin itsevarmasti kohti Akin skytaria Myyn kanssa. Mun idea oli loistava.


Pienen säätämisen jälkeen mä olin valmis. Mä istuin mopon kyydissä ohjat jotenkuten käsissä ja Myy tanssahteli mun edessä. Mä maiskautin tammalle ja se lähti reippaaseen käyntiin. Skytari nytkähti liikkeelle ja mä koitin parhaani mukaan tasapainotella sen päällä. Onneksi se oli niin pieni, että mä pystyin laittamaan jalat maahan koska tahansa. Demoniponin itsevarmuus tuntui kuitenkin hieman laskevan, kun se joutui kärryjen sijaan vetämään mopoa. Mä olin tyytyväinen ettei kukaan ollut huomannut mun lähtöä. Muuten mä en olisi ehkä pystynyt toteuttamaan tätä. Mulla oli kuitenkin vaikeuksia ohjien pitämisessä, enkä mä voinut ohjata demoniponia lainkaan. Onneksi se käveli tottumuksesta tien reunassa ja pysyi siellä. Mä tiesin tasantarkkaan millainen turvallisuusriski mun seikkailu olisi, mutta kukaan ei saisi koskaan tietää, joten kaikki olisi ihan hyvin.


Pienen matkan kuluttua mun kädet alkoivat väsyä. Mä jouduin tekemään paljon töitä, jotta mä sain pideltyä ohjia edes jotenkin. Lisäksi Myy joutui vetämään ehkä turhankin painavaa lastia, niin me mentiin melko hiljaa. En mä kuitenkaan voinut valittaa. Mä nautin tästä salaisesta seikkailusta. Musta tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja mulla oli hauskaa. Mä olin ollut jo vähän turhankin pitkään tosi tunteeton, joten tuntui perhanan hyvältä naurahtaa pitkästä aikaa. Mua ei kuitenkaan naurattanut kauaa, sillä Myy päätti hidastaa ja kakata. Mä ajoin tietysti suoraan lantakasan päälle, mutten onneksi joutunut ottamaan siitä osumaa. Me oltiin kävelty demoniponin kanssa kilometrin verran ja musta tuntui, että se riitti. Mä loikkasin romukasan selästä ja yritin vaivalloisesti kääntää Myytä ja riuhtoa romukasaa perässä. Juuri kun me oltiin keskellä tietä, niin mun tuurilla meitä kohti ajoi mopo. Tai no, mä kuulin kuinka se tuli mutkan takaa. Mä tiesin, ettei se kerkeäisi hidastaa tarpeeksi ja ajoissa, joten mä yritin kaikkeni, että me oltaisiin keretty tien toiselle puolen. Kirosin kovaa ääneen. Juuri kun mä sain Myyn toiselle puolelle, mopo kurvasi ohitse. Kuski ei ollut huomannut meitä, joten se kaasutti ohi kovalla metelillä. Demoniponi säpsähti ja otti muutaman nopean raviaskeleen. Mä en ollut varautunut, joten mä lennähdin eteenpäin ja koska mä pidin moposta yhä kiinni mä löysin itseni ojasta romukasan kera.


Mä olin maannut ojassa hetken aikaa. Mä en yksinkertaisesti päässyt ylös. Myy oli säikähtänyt mun lennähdystä ja mä en ollut varma missä se oli. Mun päähän, jalkaan ja käsivarteen sattui. Mä olin aika varma, että mun jalalla ei ollut kaikki hyvin. Skytari oli tipahtanut suoraan sen päälle ja se sattui. Se sattui enemmän kuin yksikään Myyn hymy. Lisäksi mä olin luottanut itseeni liikaa ja mä olin jättänyt kypärän tallille. Mä kuitenkin kuulin kavionkopsetta läheltä, joten Myy ei siis ollut hävinnyt. Mä rentouduin vähän, jolloin mun jalka liikahti ja mä irvistin kivusta. Kavion kopse läheni ja mä erotin, että liikkeellä oli useampi hevonen.
- Mitä ihmettä tuolla ojassa on? joku kysyi ja mä erotin sanat juuri ja juuri.
- Ei herranjumala siellä on ihminen, toinen ääni säikähti ja mä pystyin erottamaan pientä paniikkia. Ratsastajat nousivat ratsailta ja askeleet lähenivät.
- Mä soitan äitille, toinen sanoi ja mä tajusin, että puhuja oli Wilma. Jälleen kerran mä kirosin mielessäni.
- Onks sulla kaikki okei? Sattuuko sua? Pääsetsä ylös? arabikakaran omistaja kyseli ja kurkkasi ojan pohjalle, missä mä makasin. Ähkäisin ja kasvoni vääristyivät kivusta, kun yritin varovasti nousta. Pudistin hitaasti päätäni arabikakaran omistajalle ja tämä näytti huolestuneelta.
- Pystytkö sä yhtään sanomaan, että mihin sua sattuu? Monta sormee sä näet tässä? tyttö jatkoi ja nosti sormensa pystyyn. Yskäisin ja yritin saada ääneni toimimaan. Mä olin outo. Mä tarvitsin apua ja mua pelotti enemmän vastaaminen kuin oma kohtaloni.
- Kolome, mä sain vaivoin vastattua.
- Äiti sano, että Myy on tallissa. Pidä Roope rauhallisena, niin mä soitan ambulanssin, Wilman ääni kuului päättäväisenä. Tyttö oli kylmänrauhallinen. Onneksi. Mä en olisi kestänyt mitään hössöttäjää.
- Sä saat Roope kohta apua. Kerrotsä vielä et mihin sua sattuu? arabityttö kysyi ja mä hengitin syvään. Mä olin ihan loppu. Mä nostin kuitenkin hitaasti mun kättä ja näytin päätä ja jalkaa. Mä en jaksanut enkä edes pystynyt puhumaan. Kädenkin nostaminen teki tuskaa, mutta se tuntui helpommalta vaihtoehdolta.
- Okei kiitos. Eihän sulla oo kylmä? arabityttö jatkoi ja katsoi mua säälivästi. Mä vihasin säälimistä.
- Ei, vastasin hiljaa ja yritin ajatella jotain mukavaa.


Mua sattui. Mä olin kaatunut mopolla asfaltille eikä mulla ollut kuin t-paita päällä. Mun käsi oli veressä ja sitä särki ihan julmetusti. Mopokaan ei selvinnyt naarmuitta ja musta tuntui ettei sillä ajettaisi hetkeen. Mä nostin mopon pystyyn ja lähdin verkkaisesti taluttamaan sitä kotia kohti. Mun teki mieli huutaa kivusta, mutta esitin ettei mua edes sattunut. Jotkut mun luokan pojat nauroivat mulle. Mä en halunnut näyttää enää yhtään heikommalta kuin olin. Kun mä olin päässyt pienelle metsäpolulle, annoin kyyneleiden valua. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin Akille.


Ambulanssin kuskit tulivat mun luo ja nostivat skytarin pois mun päältä. Ähkäisin ja irvistin kivusta.
- Pystytkö sä itse nousemaan? toinen kuskeista kysyi ja katsoi mua vähän halveksuen. Mä pudistin päätäni ja hengitin erittäin pinnallisesti. Mä tiesin että kohta sattuu. Kuskit auttoivat mut pystyyn ja mä huusin. Mua ei ollut koskaan sattunut yhtä paljon kuin siinä tilanteessa. Mä pääsin ambulanssin kyytiin ja arabityttö, Wilma ja Maria lähtivät viemään hevosia ja skytaria takaisin tallille. Joku ensihoitaja alkoi tutkia mun kättä.
- Tää voi kirvellä jonkin verran, nainen varoitti ja niin mä jouduin kiemurtelemaan tuskasta. Mä olin ilmeisesti onnistunut repäisemään mun käsivarren johonkin ja siihen oli tullut haava. Kerrassaan mahtavaa.


Kun mä vihdoin pääsin pois sairaalasta, mä käskin mutsin heittää mut vielä tallille. Meidän piti ensinnäkin hakea mun skytari ja musta tuntui, että mun piti jutella Marian kanssa. Mutsi kaarsi tallin pihaan ja mä hyppäsin ulos autosta. Mutsi oli tuonut mun lääkkeet, joten mua ei tällä hetkellä ahdistanut juuri lainkaan. Mä linkutin suhteellisen itsevarmasti tallia kohti, jossa mä törmäsinkin Mariaan, Wilmaan ja arabityttöön.
- Mä arvelinkin että sulla varmaan on asiaa, Maria hymyili ja mä nyökkäsin hitaasti.
- Mitä sulla oli? arabityttö kysyi hieman huolestuneen näköisenä. Hengitin rauhallisesti ja yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena.
- Jalaka murtu ja tikattu haava, mä selvitin hiljaa. Mä katsoin hetken Mariaa odottavasti.
- Myy on ihan kunnossa. Sille ei käynyt mitään, Maria jatkoi hymyillen ja mä nyökkäsin taas.
- Mä luppaan, etten mä ennää koskaa tee mittää tuommosta, lupasin, mutta mä tiesin ettei se jäänyt mun viimeiseksi seikkailuksi.
- Hyvä. Sulle ois voinut käydä tosi huonosti. Sä saat anteeksi ja pääset pälkähästä etkä saa tallikieltoa, Maria sanoi totisena ja mä nyökäytin. Onneksi Maria oli noin reilu.
- Pystytsä ees käymää tallilla nyt? Wilma kysyi ja katsoi mun paketoitua jalkaa. Nyökkäsin vastaukseksi.
- Hyvä juttu, Wilma totesi hymyillen ja mä hyvästelin (oikeasti mä vain lähdin pois ja huikkasin moikat hiljaa) kaikki.



Roope ja Myy 2HM


//Ohhoh mikä tarina! Heti alkuun on pakko mainita että rakastan sun kirjoitustyyliä, kirjoitat siistiä kieltä ja tarinasi ovat mielenkiintoisia! Roope on ihan mielettömän symppis hahmo. Myyn mielestä Roopen idea ei ehkä ollut mikään maailman paras, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin! Ja kyllä Roope vielä löytää oman paikkansa joukossa!
8hp!

[Roope]

Uudet tuulet puhaltaa

18.10.2016

Mä tuijotin ulos bussin ikkunasta. Mun jalka oli yhä kipsissä, joten mä jouduin liikkumaan bussilla joka paikkaan. Kieltämättä mua v*tutti, mutta mä en voinut syyttää mun tilasta ketään muuta kuin itseäni. Mä olin ollut poissa tallilta kokonaisen kuukauden, koska mutsi ei suostunut päästämään mua hetkeen tallille. Olin mä yrittänyt karata pari kertaa, mutta en mä kovin nopeasti päässyt liikkumaan. Mä hyppäsin pois bussin kyydistä ja lähdin linkuttamaan kohti tallia. Mä olin edistynyt paljon mun ongelmin kanssa, koska aikaisemmin mä en olisi voinut kuvitellakaan, että mä istuisin bussissa. En mä vieläkään kykene menemään täyteen bussiin, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Puolen tunnin kuluttua mä olin onnistunut pääsemään tallille asti. Mä suuntasin ensimmäisenä Myyn luo ja se katsoi mua yhtä ilkikurisesti kuin aina ennenkin. 
- Mullaki oli sua ikävä, mä kuiskasin sille hiljaa ja astuin sisälle karsinaan. Mä rapsutin tammaa hetken korvien takaa ja se osoitti mulle kiintymyksensä nakkelemalla päätään. 
- Ei sun tarvihe mulle kiukutella, ku ei mulla oo muita tammoja, kuiskasin Myylle ja naurahdin. Se tuijotti mua happamana, mutta ei enää nakellut päätään. Mä jätin riiviön mietiskelemään ja hain sen harjat.

Satulahuoneessa mä törmäsin Wilmaan.
- Moi Roope, Wilma tervehti. Mua alkoi ahdistaa, mutta mä taistelin sitä vastaan.
- Moi, mä vastasin omaan korvaan reippaasti, mutta kuitenkin tarpeeksi rennosti. Mä huokaisin syvään ja musta tuntui huonolta. Ahdistus velloi mun sisällä. Wilma näytti yllättyneeltä. Se ei tainnut odottaa, että mä vastaisin.
- Tota... Mites sun jalka? se yritti jatkaa keskustelua, mutta mun keskusteluhalut oli kadonnut. Mun hengitys alkoi tihetä ja mun kädet tärisi. Se varmasti huomasi, että mua alkoi taas pelottaa. Se varmasti ajatteli, että mä olen sairas ja outo. Mä tuijotin yhä Wilmaa, enkä  ollut enää varma, miten kauan mä olin sitä tuijottanut. Luultavasti en kauaa, mutta se tuntui pitkältä ajalta. Mä purin huultani ja päätin koota itseni.
- Hyvihä tuo. Kohta mä pääsen tosta kipsistä erroo, kähisin ja yritin peitellä mun ahdistusta.
- Aijaa, kiva juttu. Meinasitko sä liikuttaa Myytä tänään? Wilma kysyi. Eikö se voinut jo olla hiljaa?
- Kyllä mää aattelin, mä vastasin ja tunsin itseni hieman varmemmaksi.
- Lähetkö maastoon mun seuraks? Wilma ehdotti ja hymyili. Musta tuntui että se hymyili, koska halusi peitellä sen naurua. Sitä nauratti, että mä tärisin ja mun ääni värisi.
- Mä tota... En mä taija tulla kun... on toi jalaka paketissa. Mä vaan juoksutan Myyn tännää, sönkötin.
- Toisella kertaa sitten, Wilma nyökkäsi ja lähti pois. Mä huokaisin syvään.

Myy luimi ja uhkaili muutaman kerran, mutta tällä kertaa mä säästyin puremilta ja potkuilta. Kai se halusi odottaa, että mä paranen. Myyltä lähti hirveän paljon karvaa ja se näytti olevan tyytyväinen, kun mä olin harjannut siltä suurimman osan irtokarvoista pois. Mä rapsutin Myytä sä'än kohdalta ja se ojensi kaulaansa. Toinen tykkäsi kauheasti, kun sitä rapsutti. Mä lähdin kuitenkin hakemaan suitsia ja vein riiviön harjat pois. Wilma oli jo lähtenyt, joten mulla ei sinällään ollut mitään hätää. Sain olla aivan rauhassa. Nappasin Myyn suitset ja juoksutusliinan ja suunnistin takaisin pikkupirun luo. Se mulkaisi mua kiukkuisesti, kun näki suitset mun kädessä.
-  Jos nää oot oikeen nätisti, niin mä voin antaa sulle porkkanan, supisin puoliksi itselleni ja puoliksi ponille. Se katsoi mua ja näytti miettivän, että haluaako se kiduttaa mua vai ansaita porkkanan. Mä en tiennyt kumman se valitsi, mutta ainakin se lähti kiltisti mun mukaan.

Kun me päästiin Myyn kanssa kentälle, siellä oli arabikakara sen omistajansa kanssa. Se ei huomannut mua, vaan sähläsi jotain sen tirppansa kanssa. Mä suljin kentän portin ja linkutin vähän keskemmälle kenttää. Arabikakaran omistaja taisi huomata mut, koska se katsoi mun suuntaan hetken aikaa. Mä keskityin kuitenkin vain Myyhyn. Riiviö lähti kävelemään suurta ympyrää pää pystyssä. Mä yritin asettaa sitä vähän sisälle, mutta eihän sitä prinsessaa saanut pakottaa mihinkään. Myy protestoi mun apuja ja nakkeli päätään.
- Soo prinsessa... rauhassa, mä juttelin sille ja yritin saada sen korvan kääntymään mun suuntaan. Myy rauhoittuikin hieman, mutta näytti silti kiukkuiselta.
- No niin ja seis. Myy seis, mä puhuin sille rauhalliseen sävyyn, mutta pyrin saamaan äänestäni käskevän. Tamma jatkoi käynnissä ja mä lyhensin liinaa vähän joka kierroksella ja jatkoin mun käskemistä. Lopulta tamma sitten pysähtyi ja mä kehuin ja rapsutin sitä. Myy näytti pienen hetken ajan tyytyväiseltä. Mä laitoin liinan kiinni toiseen kuolaimeen ja kävelytin tammaa toiseen suuntaan hetken aikaa.
- Sitte ravi, mä kannustin ja maiskautin pari kertaa. Myy siirtyi reippaaseen raviin ja alkoi kulkea hieman rennommin.
- Hienosti ossaat kulkia. Hyvä! mä kehuin tammaa ja pyrin pitämään sen korvan mun suunnassa. Mä halusin, että tamma kuuntele mua koko ajan.

Pienen verryttelyn jälkeen mä pyysin Myytä nostamaan laukan. Se tuntui aluksi vähän hankalalta, mutta alkoi luonnistua nopeasti. Myyn laukka oli vähän tönkköä, mutta kuitenkin omalla tavallaan kaunista. Mä annoin sen laukata melko vähän aikaa kerrallaan, mutta laukan nostoja mä pyysin siltä useasti. Kun laukka alkoi sujua vasemmallekin puolelle, mä päätin antaa sen ravata loppuravit ja lopettaa siltä kertaa. Arabikakara ja sen omistajakin näytti lopettavan sähläämisensä. Ne ilmeisesti odotti, että mä lopetan juoksutuksen.
- Myy käynti. Soo käynti, mä hyssyttelin ja sain sen siirtymään käyntiin melko nopeasti. Mä kävelin sen vierelle ja lähdin taluttamaan sitä uraa pitkin.
- Moikka Roope, arabikakaran omistaja moikkasi ja lähti kävelemään mun rinnalle. Taas se alkoi. Ahdistus juoksi mun luo ja kaappasi mut kovakouraiseen syleilyyn. Musta tuntui, että mun sydän tulee ulos rinnasta ja että mä kuolen. Mä en kuitenkaan halunnut olla enää outo, joten mä huokaisin syvään ja yritin olla välittämättä mun käsien tärinästä ja kuivasta kurkusta.
- Moi, mä vastasin lähes normaalilla äänellä. Yleensä kaikki vain moikkaavat mua ja jättävät sitten rauhaan, joten mä oletin, että niin kävisi nytkin. Eipä käynyt.
- Mä näin ku sä juoksutit Myytä. Sehän meni tosi hyvin, arabityttö kehui ja taputti kakaransa kaulalle.
- Oisha se paremminki voinu mennä, mut oon mää iha tyytyväinen, vastasin ja se oli varmaan pisin lause, mitä mä olin koskaan puhunut.
- Kleo meni kans tosi kivasti tänään. Mä ootan jo et pääsen ihan kunnolla ratsastamaan sillä, arabityttö jatkoi. Mua vähän hävetti, että mä en muistanut tytön nimeä, mutta kai se jossakin välissä tulisi ilmi.
- Varmasti, mä huokaisin ja tuijotin Myyn korvia.
- Meinaatsä osallistuu siihen halloween hommaan? arabityttö kysyi.
- Mihin? mä kysyin ja hämmennyin. Mä en ollut kuullut mistään halloween jutusta. Mulla kuitenkin oli ollut melko pitkä tauko välissä.
- Tallilla on semmonen halloween tapahtuma. Siel on pukuratsastusta ja yömaastoo ja kaikkee, arabityttö selitti ja mä en tiennyt miten mun olisi pitänyt reagoida. En mä tiennyt oliko mulla kiinnostusta.
- Ei mulla oo ratsua, vastasin ja yritin ohittaa sillä aiheen.
- Kyllä sä varmaan voit Myyllä ratsastaa, tyttö hihkaisi ja katsoi tammaa innoissaan.
- Tuskin, mä tuhahdin.
- Oota tässä mä tuun kohta, tyttö huikkasi ja lähti kakaransa kanssa pois. Mä jäin seisomaan paikalleni hölmistyneenä.

- Roope Eliel Susitaival! Miksi sinä et ole siivonnut Tinkan ja Hnysan karsinoita? Mä käskin sun siivota ne tämän päivän aikana! Isabella kiljui mulle ja mä tuijotin mun varpaita. Mä en ollut muistanut, kun olin tehnyt läksyjä ja istunut Akin kanssa tallissa. Musta oli ollut hienoa katsoa, kuinka se rassasi mopoaan ja kaasutteli sillä pihalla. Isabella tarttui kovaa mun käteen ja lähti raahaamaan mua talliin. Mä suljin silmäni ja pidättelin kyyneleitä.
- Roope onko sun ymmärryksessä jotain vikaa? Sä olet herran jestas neljännellä etkä tajua puhetta! mun täti huusi samalla, kun jakoi hevosille heiniä. Mä pysyin hiljaa ja toivoin etten mä tällä kertaa saisi raipasta.

Vähän ajan kuluttua mä näin, kuinka arabityttö tuli takaisin. Mua alkoi taas ahdistaa. Piru vie. Miksi mä olin edes jäänyt odottamaan?
- Mä toin sulle kypärän, tyttö hymyili ojentaen mulle ratsastuskypärän.
- Miks? mä kysyin ja tuijotin tytön kättä.
- Sä meet Myyn selkään. Me testataan nyt, et voitko sä ratsastaa sillä, tyttö selitti innoissaan. Mä kohotin kulmiani ja yskähdin.
- Mun jalaka on kipsissä, muistutin ja lähdin taluttamaan Myytä portin suuntaan.
- No käy ees selässä, tyttö maanitteli. Mä pysähdyin ja jäin miettimään. Ajatus oli tavallaan houkutteleva, mutta mä en ollut mikään ratsastaja. Mä päästin liinaa mun käsistä ja siirryin tamman kyljen kohdalle. Se vilkuili mua hieman äkäisenä. Mä laskin vähän painoa riiviön selkään ja sen korvat painuivat luimuun.
- Ota ihan rennosti prinsessa, mä kuiskasin ja nousin hitaasti ponin selkään. Se ei näyttänyt lainkaan innostuneelta, mutta antoi mun kuitenkin nousta selkään. Mä annoin sille hieman pohkeita ja se lähti kävelemään. Musta tuntui ihan liian isolta sen selässä, mutta en mä siellä aikonut kauaa istua.
- Sä oot vaan vähän liian pitkä, muuten on ok! arabityttö huudahti ja katsoi mun menoa. Mä nyökkäsin vaisusti ja käänsin tamman porttia kohti. Mä ratsastaisin sen talliin ja tulisin sitten pois. Arabityttö avasi mulle portin ja käveli mun vierellä tallin ovelle asti.
- Sun pitää myös osallistua siihen halloween juttuun. Ei se oo kivaa jos siellä ei oo kaikkia tallilaisia, arabityttö huokaisi ja lähti oman tirppansa luo. Mä lupasin harkita asiaa ja nousin varovasti Myyn selästä alas. Mä tömähdin maahan kuitenkin sen verran kovaa, että mun jalkaan sattui.

Myyn harjaamisen jälkeen mä istahdin satulahuoneeseen riiviön varusteiden ääreen. Mä aloitin sen harjoista ja mä puhdistin ne niin hyvin kuin vain pystyin. Mä hain kaksi ämpäriä ja täytin toisen kädenlämpöisellä ja toisen kuumalla vedellä. Kuumaan veteen mä laitoin kumi- ja muovisuan, kaviokoukun ja kamman. Mä halusin puhdistaa Myyn kaikki varusteet kunnolla. Sillä välin kun varusteet likosivat, niin mä purin riiviön suitset ja aloin hinkata niitä nahkasaippuan kanssa. Kuolaimet mä irrotin, hain kolmannen ämpärin ja laitoin nekin likoamaan. Mä saatoin ehkä vähän liiotella niiden ämpäreiden kanssa, mutta ketään muita ei näkynyt tallilla, joten ei se varmaan haitannutkaan. Suitsien jälkeen mä kävin ravivaljaat ja satulan läpi. Sitten mä otin likoamassa olleet kuolaimet, kuivasin ne ja laitoin takaisin suitsiin. Satulahuovan mä puhdistin karvoista ihan viimeisen päälle ja lopuksi pesin Myyn harjalaatikon. Mun piti kuivata se heti, koska mun piti saada harjat takaisin laatikkoon. Mä kuivasin myös liotuksessa olleet harjalaatikon tavarat ja laitoin ne siististi takaisin laatikkoon.

Kello oli kahdeksan, kun mä vihdoin olin valmis lähtemään. Mä kävelin vielä Myyn karsinan ohi ja annoin sille sen porkkanan, minkä mä olin luvannut. Mä pysähdyin kuitenkin vielä Siriuksenkin karsinalle ja moikkasin sitä. Ori tuijotti mua uteliaana ja yritti saada multa porkkanaa. Valitettavasti mulla ei ollut antaa sille porkkanaa, joten se reppana joutui kuuntelemaan Myyn kettuilua. Mun mutsi tuli hakemaan mua ja mä olin kerrankin iloinen, kun mä näin sen auton. Sen naaman näkeminen laski kuitenkin vähän fiilistä, mutta mä olin itsestäni niin ylpeä, että se ei haitannut. Mä olin kerrankin avannut turpani!

Roope ja Myy 3HM

//Jälleen kerran loistava tarina! 7hp!